12.6. Lippa Alastarossa tuli lauantaina käytyä läpi wehnän kanssa, kun saatiin pikkukurssilla dataloggerin tiedosto hänen koneelleen. Tässä kerrankin tyylipuhdas kuskin kaato, joka ei ole doubattu pyörän heikkouksilla, pidon puutteella, tahi radan keljuilla sudenkuopilla.
Se meni näin: Tulin kakkosmutkasta ulos kovalla avauksella (tässä doseerattu mutka mahdollistaa). Hiukan suoran puolivälin jälkeen kaasu putosi (loggerin mukaan) jyrkästi nollaan, aueten kuitenkin n. 500 millisekunnin jälkeen uudelleen jyrkästi noin 20%, pudoten heti yhtä jyrkästi alas. Samaan aikaan Jarrupaine nousi todella jyrkästi n. 50% korkeammalle, kuin kakksosmutkassa suurimmillaan. Nopeus jarrun irtilaskussa 107 km/h, ja kallistuskulma 0 tai lähellä sitä. Pyörän kallistuskulmamittarin mukaan mopo pyöri 3-4 kierrosta pystyakselinsa ympäri, aina kolmosmutkan hiekalle asti, jossa kaatui kyljelleen. Takapyörä oli tullut jarrua runtatessa suoraan takaa yli. Pitoa etusessa riitti, varmistuksena abs.
Olin siis kaasulta jarrulle siirtyessäni hömelöinyt samalla kaasun auki, ja pyörä nykäisi rajusti eteen päin. Refleksinomaisesti olin runtannut jarrun kerralla lujaa kiinni, joka johti keulan pohjaamiseen, ja takapyörän tuloon takaa yli. Siitä sitten volttia.
Mustikuvassa kuinka jarrulle siirtyessä nykäisee lujaa eteen päin, ja päässä ei tähän tilanteeseen toimintamallia, muuta kuin vastavoimaa jarrusta.
Hiekalla istuessani, jalattomana ja kädettömänä, vasen jalka ja oikea olkapää turtana, tajusin hyvin nopeasti virheeni, jotka olivat:
Käsittämätön kaasukäden virhe, joka johtui motoriikan puutteesta tilanteessa. Tarttunut vaan hanska kaasukahvaan paineen tullessa käsille, jarrulle tullessa. veikkaan, että koko käsi vääntyi ranteesta kaasua avaten, tai ehkä toisena vaihtoehtona peukalo ruuvasi sen auki. Ei mitään merkitystä detaljeilla. Totuus vaan se, että liikaa kiirettä, liian vähän hallittua suoritusta.
Muistan kuinka ajo päättyi siihen kun kliparit taittuivat toiseen ääriasentoon nopeasti, ja erittäin voimakas voima tempaisi minut mukaansa.
Odottelin siinä istuallani, ilmat pihalla apujoukkoja. Saatuani happea tiesin ettei mitään hätää ollut, mutta kun en pystynyt ottamaan kypärää pois, enkä päässyt jaloilleni, tiesin myös että ajot on toistaiseksi ajettu. Oli rauhallista ja hiljaista. Tuntui mukavalta kun tuli siihen ihmisiä. Kysyivät että saanko kypärän pois. Sanoin ettei käsi pelaa, jospa joku auttaisi. Varovasti ja hallitusti joku otti sen pois. Raikas ilma tuntui hyvältä. Näkyi myös että oli aurinkoista, ja ilma tuntui raikkaalta. Sitten minulta kysyttiin pääsenkö ylös. Sanoin että jalat ja muutkin paikat tuntuu, kättä lukuunottamatta ehjiltä, toisessa vaan hermotus ei pelaa. Sitten minut autettiin varovasti ylös, ja olin baareilla, En ole varma taluttivatko autoon sisään, vai maassako oli baarit. Joka tapauksessa sitten ajettiin varikolle. Olo korjaantui nopeasti, ja minut tutkittiin. Olkapää oli rikkonaisen tuntuinen, mutta jaloilleni pystyin lopulta varaamaan, ja kaikki isot fyysiset asiat oli suht oli ok. Sanoin haluavani lähteä kokeilemaan kävelyä, koska en halunnut ambulanssikyytiä, joka olisi tiennyt päivystyspolille menoa, ja ratapäivän keskeytystä. Jälkimmäinen minulle kerrottiin, ja tiesin vakuutuksen korvaavan yksityissairaalaan menon (HUOM kaikki), kunhan hoito aloitetaan siellä.
Konkkasin autolle, ja sain soitettua sairaala Neon vastaanottoon, ja hinausauton mopolleni. Ihmiset auttoivat mopot kärryyn, ja tavaroita sain korjailtua itsekkin autoon. Sain kipulääkettäkin, vaikka ei vieläkään kipuja juuri ollut.
Suurkiitokset vielä kerran kaikille. Aikuisenakin tuntuu näköjään vielä joskus jossain kohtaa todella mukavalta, että ihmisiä on olemassa. Tuossa kohtaa se oli aivan uskomattoman konkreettista. Vaikkei kovin pahasti käynyt. Olisi tietty voinut.
Sen pituinen se.
