Se oli virhe, että lannistuin henkisesti ja jäin tarpeettoman pitkäksi aikaa jurnuttamaan kuin lobotomiatoipilas vakionopeudensäädin päällä.
(en nimittäin pysty sanomaan, mitä olisin oppinut toisella tai kolmannella ratapäivällä)
Mutta niille ensimmäisille kierroksille ohjeet annettiin oikeaan osoitteeseen.
Kyllä minulla meni touhuaminen kokemattomuuteni takia turhan kiireiseksi varsinkin suorien päässä.
Aloituskierroksista en edes muistanut muuta kuin jännityksen koko päivää kohtaan.
En meinannut ensin pysyä possujunan mukana, mutkat olivat tiukempia kuin olin osannut odottaa.
Keskityin enemmän lohduttelemaan ja tsemppaamaan itseäni kuin ajamaan.
Sketsiainekset siitä päivästä saisi.
Kun kouluttaja sitten ajoi perässäni, muistelin vain vähän niitä possujunassa neuvottuja ajolinjoja, minusta tuntui järkevältä soveltaa,
kun pitihän sitä mahtua muiden sekaan, otin totta kai huomioon myös ohittelijat, kun en ymmärtänyt kuinka nopeasti he katosivat "minun tilastani".
Siinä alkuhämmingissä jarrutellessa ja korjaillessa ihan tosi turhaa edes miettiä, saati sitten vaihtaa, vaihdetta.
Vauhti kuivui tehokkaasti kasaan mutkissa, kun oman hääräilynsä keskelle lisäsi ajatuksen siitä, että nolotti kun muut näkivät, miten huono olen.
Kun olisi pitänyt jo tulla mutkasta ulos, minä vielä tein muistiinpanoja, miten mutkaan olisi pitänyt tulla.
Ja sitten taas kiireesti kiihdytys ennen seuraavaa mutkaa.
Ei ihme, että neuvottiin tekemään toisin.
Hyvät neuvot vaan eivät tätä koteloa miellyttäneet, koska omalta osaltaan räjäyttivät silmille oman ajotaidon nollatason.
Mitä siihen ihan tosissaan enää jäi, kun kaikki oli kiellettyä - istua kyydissä
Eipä silti, se vauvankengissäkään harjoittelu hukkaan mennyt. Jo ensimmäisen ratapäivän jälkeen kun ajelehti kotiin, niin oli muuttunut ihan kummallisen vaivattomaksi eteneminen. Kaikkinainen havainnointikin niin kirkasta, että oikein pisti miettimään, missä umpiossa sitä siihen asti oli sytkytellyt.
Olisin takuulla ilman radalla käyntiä pasauttanut hirveen samaisen päivän iltana. Ilta-aurinko, korkeat pensaikot. Radalta jäi sellainen "jännitys" rankaan, että kaikki otettava koko ajan huomioon ja toisaalta sitten taas keskittyminen oli hyvin leppoisaa, koska autolla ajaminen maantiellä ei vaadi yhtään mitään verrattuna pyörällä ajamisen opetteluun radalla. Jarrutin jo ennen kuin näin miksi ja ehdin hyvin katsoa minne väistän. Ei vaikuttanut uhkaavalta koko tilanne. Hyvin oli aikaa lausua kaksi kaunista sanaakin. Ehkä minuutin päästä siitä, kun hirvi konkkelehti vaaksan päässä puskurin kulmasta, oli ajettava parkkiin, kun alkoi kädet täristä hartioista asti. Joo,
kaukana aiheesta.
Saapa nähdä millaisista arviointivirheistä ja oppimismetodien puutteista sitä ensi talvena kirjoittelee.
